Torstai 3.12.2015

Moikka!
No niin, kotona on mähötetty jo pitkä tovi ja pääkin on saanut tarvimaansa lepoa. Olen antanut itselleni vapauksia jopa siinä määrin, että unirytmi on karannut lapasesta ja jumppakin on hieman päässyt unohtumaan. Vähitellen on alkanut tuntumaan siltä, että aivot jaksaa tuottaa muitakin ajatuksia kuin väsymystä ja lepäämisen kaipuuta, joka on selvästikin hyvä merkki. Merkki myös siitä, että olen todella työlään henkisen prosessin alussa. Tässä vaiheessa nimeän asian suurpiirteisesti syiksi, jotka on ajanut minut tähän tilanteeseen missä tällä hetkellä olen, koska asioita on monia, ja tässä kohtaa en jaksa vielä sitä romaania kirjoittaa.

Psyykkisen puolen hoito on saatu alulle ja tiistaina tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan ja tänään tapasin sekä hänet, että psykiatrin. Sovimme, että tapaan psykiatrisen hoitajan kerran viikossa, ja joka toisella kerralla myös psykiatri on mukana tapaamisissa. Psykiatri teki saman huomion kuin minäkin, en ole kosketuksissa tunteisiini ja tämä tulisi muuttaa ja oppia toimimaan toisella tavalla. Vaikka tiedän, että tunteiden syrjään sysääminen on väärä tapa toimia, olen sen kuitenkin tietoisesti valinnut, koska olen kokenut, että muuten en yksinkertaisesti jaksa hoitaa päivittäisiä velvollisuuksiani. On minulla ollut kaunis ajatus, että kyllä minä sen lopetan kun on aikaa ja tilaa, mutta valitettavasti en ole kokenut, että minulla se mahdollisuus olisi ollut. Ilmeisesti ajoin itseni niin loppuun, etten enää osannut tehdä muuta ratkaisua kuin jäädä junan alle, vain, että saisin aikaa ja tilaa hengittää vapaasti ja vihdoin ja viimein pääsisin käsittelemään minua vaivaavia asioita. Jälkiviisaana ratkaisu tuntuu erittäin äärimmäiseltä ja typerältä, mutta muistan vieläkin kuinka väsynyt ja epätoivoinen olin. Piilotin tunteeni niin hyvin itseltäni, ettei kukaan muukaan huomannut, että jokin on pahasti pielessä, sanoin vain aina, että minä pärjään kun koin, että siihen oli pakko itsekin uskoa.

Proteesiarviointi oli maantaina jossa määritettiin miten tässä hommassa edetään. Lopputulos oli, että alkuun tulee tosiaan vähän yksinkertaisemmat hydrauliset polvinivelet, koska niillä on helpompi opetella kävelemään, kuin teknisemmillä ja painavemmilla polvilla. Kysyin myös proteesiteknikolta kauanko hän arvioi kävelyn oppimisiin menevän ja hän sanoi sen kestävän 1-2vuotta. Tiesin kyllä, että siinä menee pitkään, mutta noin pitkään? Tieto masensi minua. Noh, kaikkihan tämä on henkilökohtaista ja voi olla, että opin myös nopeammin, jää nähtäväksi.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa myös ulkona muuallakin kuin lääkärissä, kävin nimittäin työpaikalla! Olin sitä suunnitellut jo jonkin aikaa, ajattelin sen olevan helpoin ensikosketus maailmaan uudesta näkökulmasta ja ilmeisesti olin oikeassa. Oli nimittäin erittäin mukava nähdä työkavereita pitkästä aikaa ja koin, että kaikki ottivat minut avosylin vastaan, kiitos heille!

Hyvää loppuviikkoa!