2.1.2020

Moi!

Mä olen oikeastaan aikonut kirjoittaa jotain tänne jo siitä asti, kun huomasin, että vammautumisen neljävuotispäivä vilahti ohi ja sen huomasi vasta jälkikäteen. Tuolla vuosipäivällä ei ole mulle ollut kyllä aiemminkaan mitään suurempaa merkitystä, mutta olen mä sen sentään muistanut.

Neljä vuotta, se on pitkä aika. Varsinkin tällä tavalla vietettynä. Noh, tänne asti on selvitty ja jotain uutta on rakennettu ja vanhaa unohdettu. Lääkkeiden suhteen tilanne on lähes sama, kuin ennenkin, eli sen suhteen ei ole tapahtunut suuria muutoksia, ja valitettavasti en siis saa vieläkään ajaa autolla. Syksyllä muutin taas omaan huusholliin Oulun torinrantaan, kun päätin, että ensikesänä ei tarvi rullata monta kilometriä, että pääsen valokuvaamaan, vaan riittää, kun lähden ovesta ulos. Uskon, että tästä sijainnista on ensikesänä vielä paljon iloa, kun lähes kaikki mitä tarvii on lyhyehkön rullailumatkan päässä.

Mieliala on tänä talvena pysynyt korkeammalla, kuin aikaisimpina talvina, koska syksyllä aloitin pelaamaan kelkkajääkiekkoa! On muuten ihan tavattoman hauskaa hommaa päästä vuosien jälkeen pelaamaan mun suosikki pallopeliä! Aloitin pelaamalla kenttäpelaajana, vaikka taka-alalla oli koko ajan ajatus, että haluan pelata maalivahtina, koska se oli nimittäin lapsena kotipihassa parasta hommaa mitä tiesin, olla maalivahtina, kun isä tai toinen velipojista laukoi tennispallolla. Tuossa noin marraskuun puolivälissä sainkin mielenkiintoisten kuvioiden kautta maalivahdin varusteet ja täytyy sanoa, että maalissa oleminen on tismalleen yhtä hauskaa, kuin se oli silloin 25 vuotta sitten kotipihalla Limingassa. Tässä ollaankin koitettu organisoida joukkuetta kasaan, että päästäisiin pelaamaan turnauksia muiden kaupunkien joukkueiden kanssa. Suomessa laji on vielä kohtalaisen nuori ja siihen löytyykin joukkue vain muutamista isoimmista kaupunkikeskuksista. Tässä vaiheessa ollaan hankkimassa sponsoreita, että saataisiin rahaa kasaan mahdollisia pelireissuja, lisä-jäävuoroja ja muuta tarpeellista varten, joten hihkaise jos tiedät jonkun yrityksen joka olisi mahdollisesti halukas tukemaan oululaista vammaisurheilua!

Eli elämä jatkuu vammatumisesta huolimatta, päivä ja teko kerrallaan kohti haluamaansa suuntaa. Ei se aina helppoa ole, mutta niin kauan, kun on toivoa, on myös mahdollisuus parempaan.

Heittäkää kysymystä jos on jotain mielessä ja hyvää uutta vuosikymmentä jokaiselle joka sattuu tämän lukemaan!