15.6.2019

Kuten tiedätte, jäin vajaa neljä vuotta sitten junan alle, ja tiedätte tai ette, niin kuntoutus on yhä kesken ja joudun esimerkiksi syömään niin paljon vahvoja kipulääkkeitä etten saa lääkäriltä lupaa ajaa autolla. Ja jos totta puhutaan niin se kuntoutus ei taida koskaan edes loppua. Eli minun liikkuminen on käytännössä syyskuun alusta toukokuun alkuun taksien ja muiden ihmisten kyytien varassa, muuten olen neljän seinän sisällä jumissa. Kesällä kun hiekotushiekat on lakaistu, pystyn omin voimin kelaamaan muutaman kilometrin matkoja.

Moni mietti tapahtuneen jälkeen, että olisiko voinut tehdä jotain toisin, ettei näin olisi käynyt ja silloin useampaa lohdutin sanomalla ettei sitä olisi mikään estänyt, koska pidin kaiken sisälläni ja luulin pärjääväni yksin. Nyt olen useampaan kertaan Facebookissa kysellyt, että löytyiskö jostain joku haluaisi viettää aikaa kanssasi ettei tarvisi koko ajan olla yksin, ja aika harva on vastannut mitään. Hävettää kysellä kaikkien nähden ihmisten perään, mutta kun on tarpeeksi paljon ollut yksin, niin joskus ei auta kuin nöyrtyä ja kokeilla.

Mä tiedän, että osa teistä on tosi kiireisiä perheen ja töiden kanssa. Mutta kyllä mä silti vähän ihmettelen, että on monia kavereita ja sukulaisia joilta ei ole löytynyt edes yhtä iltaa per vuosi tai, että jotkut ei ole viitsinyt vajaan neljän vuoden aikana käydä moikkaamassa kertaakaan. Täytyy sanoa, että sellainen satuttaa aika paljon, kun kokee ettei ihmiset välitä. Ja se valitettavasti on omiaan myös siihen, että eristää itsensä henkisesti yhä kauemmas muista ihmisistä.

Tunnustan sen, että on ollut tarjolla myös joitakin uusia ihmissuhteita, mutta en ole kokenut niissä kaikissa oikein kemioiden pelaavan sillä tavoin, että niistä mitään pitkäkestoisempaa syntyisi. Positiivisin yllätys on tässä vajaassa neljässä vuodessa ollut mun entiset asiakkaat! On ollut todella mahtava huomata, että joidenkin kanssa on vajaassa kymmenessä vuodessa syntynyt myös jonkinlainen ihmissuhde tiskin yli. Ja oikeastaan jos totta puhutaan niin vammautumisen jälkeen olen ylivoimaisesti eniten ollut tekemisissä tämän täysin yllätyksenä tulleen ihmisryhmän kanssa, siitä olen erittäin iloinen ja kiitollinen. Toinen korvaamaton apu on ollut vanhempani, joiden luokse olen saanut palata asumaan silloin, kun tuntuu ettei kestä enää päälle kaatuvia seiniä.

Mitä minä haluan tällä nyt sitten sanoa? Se varmaan riippuu tosi paljon siitä kuka tätä lukee. Jollekin tämä voi kertoa, että katso kalenteria, että eikö sieltä oikeasti löydy tuntiakaan vapaa-aikaa, ja toiselle voi kertoa mitä joku muu, mahdollisesti lähempänä oleva liikuntarajoitteinen voi kokea ja ajatella. Joku voi olla jopa sitä mieltä, että en ole oikeutettu sanomaan mitään, kun itse olen tilanteeni aiheuttanut, mutta silloin taidat olla väärässä paikassa.

Mukavaa kesänjatkoa itse kullekin, kaikesta huolimatta.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”15.6.2019

  1. Moi Timo! Mulla tulee väkisin mieleen sellainen asia, että varmasti ainakin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa olit tekemisissä ennen tätä onnettomuutta, ei ehkä osaa suhtautua siihen, että oot vammautunut. Ei oikein tiedä, että voiko sun kanssa heittää samaa läppää kuin ennen tai että minkälainen teidän kohtaaminen vois olla tai muuta vastaavaa. Ei ehkä tiedä miten lähestyä.

    Oon ollut itse hieman samantyyppisessä tilanteessa, kun tapasin erään tuttavani sen jälkeen, kun hän oli joutunut pyörätuoliin onnettomuuden jälkeen. Jännitin ekaa tapaamista hirveästi. Mietin että voinko kysyä häneltä että onko sulla kipuja tai miltä susta tuntuu tai voinko kysyä jotakin siitä onnettomuudesta, mitä olin jäänyt miettimään. Tuollaiset asiat on kuitenkin tosi isoja myös sille osapuolelle, joka ei ole kokenut mitään niin suurta mullistusta omassa elämässään.

    Tällä en halua siis sanoa sulle, että tyydy kohtaloosi, mutta ehkä tässä voisi olla ainakin osassa tapauksista syy sille, miksei ihmiset vastaa mitään. Voisitko kutsua itse itsesi jonkun kanssa vaikka jätskille torille? Ottaa itse suoraan yhteyttä johonkin, jonka haluat tavata. Silloin sillä vastapuolellakin voisi olla helpompi ajatella, että no…okei…se haluaa just minut sinne…vähän jännittävää..mutta miksei 🙂 Itse koin ainakin niin, että oli helpottavaa, kun tämä tuttuni otti juuri minuun yhteyttä ja kysyi, että haluaisinko tulla katsomaan hänen uutta asuntoa (esteetön asunto, johon oli muuttanut onnettomuuden jälkeen). Olisi ollut ehkä hankalampaa vastata vaikkapa facessa viestiin, jos hän olisi yleisesti kysynyt, että haluaisko joku kaveri tulla. En tiedä saatko kiinni ajatuksesta.

    Ja toinen asia.. Tuli mieleen että onko olemassa mitään vertaistukiryhmää, jonka kautta voisit tavata ihmisiä, joilla on jollakin tapaa samanlainen elämäntilanne kuin sinulla?

    Tämmöisiä ajatuksia… Kaikkea hyvää kesääsi ja pidä lippu korkealla! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Moikka Tiina!

      Ehdottomasti voi olla niin ja varmasti onkin. Mä vaan näen asian vähän niin ettei ne silloin ole halunnutkaan jatkaa minun kanssa yhteistyötä jos antaa pelon estää sen. En halua ketään ”väkisin” raahata mukana elämässäni.

      Voi vertaistuki 😂 Ei millään pahalla, mutta koko sana alkaa olemaan kirosana mun korvissa. Sehän tässä on että kun haluaa viettää mahdollisimman normaalia elämää ja tehdä tavallisia asioita, eikä jauhaa ongelmistaan jne, niin koko idea siitä että ihmisiä tungetaan yhteen niiden liikuntatavan perusteella on aika syrjivää. Laitetaanko kaikki vasenkätisetkin samaan porukkaan, kun ne tekee jotain eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä?

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s