Sunnuntai 20.12.2105

Morjens!

Kävelyreenit on saatu alulle ja täytyy tunnustaa, että vaikka minulle ennakkoon kerrottiin mitä paikkoja se kuormittaa ja ettei sitä alkuun jaksa tehdä paljoa, niin mikään ennakkoon kuultu ei valmistanut minua siihen mitä kohtasin kun proteesit laitettiin jalkaan. Nimittäin se on aivan käsittämättömän raskasta ja puolikin tuntia jaloillaan päivässä on jo kova suoritus. Alkuun kävely tuntui lähes mahdottomalta enkä saanut kiinni proteesien logiikasta, mutta kuten kaikessa muussakin, harjoitus tekee mestarin! Tai noh, ei ihan vielä mestaria, mutta hyvään alkuun ollaan jo päästy. Kävelyharjoittelu aloitettiin nojapuiden välissä ja alkuun enemmän kannoin itseäni käsillä kuin jaloilla. Pikku hiljaa aloin kuitenkin luottamaan jalkoihin ja oppimaan lukitsemaan polvet joka askeleella. Kyseiset proteesit toimii siis siten, että askeleen pitää lähteä päkiän kautta rullaten, että polven lukko aukeaa ja polvi taas lukittuu kun jalka suoristuu. Parin päivän harjoittelun jälkeen piti pitää päivän tauko, jalkojen lihakset oli todella kipeät ja vasemmassa jalassa oli koko jalanpään kokoinen mustelma, iltaisin tuntui kuin joku istuisi pohkeiden ja nilkkojen päällä vaikka mulla ei niitä edes ole! Tai mistä sitä tietää minkä kasan alimmaisena ne on ja ovatkin todella puristuksissa! Eiköhän ne ole jo aikaa sitten tuhottu. Torstaina ja perjantaina kokeiltiin nojapuiden lisäksi laitetta nimeltä ”eeva”, joka on kävelytuki, hieman tukevampi kuin rollaattori, koska siihen voi varata painoa helpommin. Eevan käyttö ei sitten ollutkaan niin helppoa, mutta eiköhän sekin ala sujumaan kun hetki vielä harjoitellaan. Odotan innolla sitä hetkeä kun pystyn harjoittelemaan kävelyä myös kotona, koska silloin harjoitusmäärä on vain minusta ja minun halusta kiinni, aion pysyä jaloillani niin paljon kuin mahdollista ja onneksi Apuvälinelainaamosta saa monenmoisia välineitä lainaksi.

Korvien välissäkin tapahtuu, jopa minulla! Alan näemmä pikku hiljaa hyväksymään uuden olomuotoni, eikä peilikuva tunnu enää niin pahalta, vaikka en sitä peilistä vielä kovin hanakasti jääkkään tuijottamaan. Vanhaan työhöni en todennäköisesti voi enää palata. Moni kyselee minulta, että mitä aion alkaa tekemään seuraavaksi ja en minä vielä tiedä. Onneksi ei vielä tarvi tietääkään. En ole kertonut tätä monelle, mutta kesällä rupesin miettimään, että mistä saisin elämääni iloa ja täyttymyksen tunnetta, tunnetta, että elämälläni olisi merkitys. Pitkään nimittäin ajattelin, että elämään tulee enemmän tarkoitusta siinä vaiheessa kun tulee vastaan sopiva puoliso ja sitä myötä perhe. Sitten minulla heräsi ajatus, entä jos sitä sopivaa ja perhettä ei koskaan tulekkaan? Olin ihmeissäni, miten niin ei tule? En koskaan aiemmin ollut ajatellut, että sellainen vaihtoehto on olemassa, mutta täytän kohta 31 vuotta ja eipä sitä ole tähän mennessä näkynyt. Tulin tulokseen, että enhän minä voi elämääni tämän ajatuksen varaan laskea ja vain kärvistellä siihen asti ja odottaa, että elämäni saa merkityksen vasta sitten. Rupesinkin miettimään, että mikä minut tekee iloiseksi, mikä antaa minulle täyttymyksen tunteen? Vastaus olikin yllättävän helppo. Ihmisten auttaminen! Olen aina tykännyt auttaa ihmisiä. Työssäni myyjänä on ollut parasta, kun on tullut asiakkaita jotka ovat luottaneet minuun ja minun ammattitaitooni, uskoneet siihen, että teen parhaani, että he olisivat tyytyväisiä lopputulokseen. Loppujen lopuksi tulin johtopäätökseen, että aioin kevään yhteishaussa hakea opiskelemaan lähihoitajaksi. Nyt sitä suunnitelmaa pitää muuttaa, mutta tuleva toimeni liittyy isolla todennäköisyydellä hoitoalaan, nähtäväksi jää miten, onneksi on vielä aikaa miettiä.

Hyvää joulun odotusta!