Perjantai 23.12.2016

Moikka!

En ole ihan varma miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan, en tänne, enkä myöskään itselleni. On tuntunut ettei huvita tai ettei ole mitään kerrottavaa, mutta todellisuus voi olla se, että tuntuu, että minun voimat ja into alkaa ehtymään. Päivät ei sisällä muuta, kuin tunnin fysioterapiaa ja muuten kotona makoilua ja silloin tällöin jonkun kaverin näkemistä ja kävelyharjoittelukin tuntuu erinäisistä syistä vastustavan joten ilon aiheet ovat valitettavan vähänä. Jo useamman viikon on tuntunut, että olen jotenkin alakuloinen ja voimaton. Tätä tunnetta on ollut omiaan lisäämään se, että meni useampi viikko etten saanut nukuttua, kuin neljä tuntia yössä, heräten joka hiivatin yö kahdelta ja neljältä. En voi uskoa sitä kuinka kellontarkasti voi ihminen herätä joka yö samaan aikaan! Vanha unilääke piti lopettaa, kun tuntui, että se jäi jotenkin ”päälle” ja seuraava päivä meni täysin haaskiin. Nyt on onneksi uusi unilääke ja ainakaan alkuun se on toiminut kuten toivoinkin. Ainut ongelma näiden unilääkkeiden kanssa on, että niihinkin voi jäädä koukkuun joten yritän käyttää niitä mahdollisimman vähän.

 Ennen, kuin joku sanoo, että voihan pyörätuolissa tehdä vaikka ja mitä, niin tiedän, niin voi. Mutta se kaikki on uutta ja erilaista ja en tiedä niistä mitään, niin en jotenkin uskalla ottaa ja tarttua. Pelottaa etten osaa, jonkin verran pelottaa miten ihmiset reagoi nähdessään minut ja pelottaa järjestää kuljetus. Saan järjestettyä kyllä kuljetuksen kaupungin puolesta bussilipun hinnalla, mutta se kynnys tähän kaikkeen! Se on valtava! Tuntuu että jonkun pitäisi lähteä kaveriksi, että uskallan ja toisaalta en halua vaivata muita kuskaamaan minua ja auttamaan minua, noidankehä on valmis. En tiedä… Olen koko ajan vaan todella väsynyt ja surullinen enkä tiedä mitä tehdä. Elämäni tarvisi varmaan suurempaa ravistelua, mutta mitä? Ja kaikki päätyy siihen, että en halua vaivata muita. En halua olla taakka lähimmäisilleni ja tuntuu ettei musta ole mitään hyötyä tai iloa kellekään. Katsotaan mihin tie vie.

Mä olen tässä pidemmän aikaa koittanut järjestellä niitä nojapuita itselleni kotiin, että saisin arvokasta harjoitteluaikaa lisää. Byrokratian rattaat on vaan valitettavan hitaat ja odotus jatkuu. Tuntuu, että tarvisin jonku huikean loikan harjoittelussa, että kokisin saaneeni jotain aikaan tai, että saisin harjoittelusta iloa. Mutta valitettavasti onkin käynyt päin vastoin. Vuosikausia kropassa olevat lihasjumit ovat viivästyttäneet etenemistä ja sitä mukaan, kun niitä saadaan auki, asento muuttuu ja sitten jalkoja pitäisi säätää uudelleen. Ja missäs niitä säädetään? Tampereella tietysti! Ajan sopiminen ja sinne vuorokaudeksi lähteminen on raskasta. Jotkut teistä ajattelee varmaan, että kyllä noin tärkeän asian takia pitää jaksaa lähteä! No niin pitäisi, mutta tuntuu etten välttämättä edes jaksa. Olen valitettavan väsynyt ja surullinen ja taistelutahtoni alkaa rakoilemaan. Ehkä joulu tuo tarvittavaa piristystä. 

Pahoittelen tätä aika alakuloista kirjoitusta, mutta en halua antaa liian ruusuista kuvaa tuplareisiamputoidun kuntoumisesta, jos tuntuu ettei maistu, niin pitää jättää lukematta.

Joka tapauksessa, kiitos teille, että olette jaksaneet seurata ja kanssa elää tämän vuoden mukanani. Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta! Toivottavasti tapaamme vielä!

Ja näin jälkipäivityksenä todettakoon, että juttelin erään lääkärin kanssa ja todettiin, että olen ilmeisesti masentunut ja kroppa ja aivot käy ylikierroksilla. Ei ole siis kumma, että tuntuu etten jaksa puhua ja on jatkuvasti etova olova ja hirvittävän paha mieli. Onneksi sentään löytyy joku syy niin osaa itsekin ymmärtää paremmin itseään ja antaa itsensä levätä. Alunperin piti olla ensiviikollakin kävelyharjoituksia, mutta näillä näkymin perun ne ja katsotaan, pitääkö ja voiko tuota mieliala- ja hermokipulääkettä lisätä.