6.7.2018

Mun on tosi vaikea ymmärtää miten niin harva ihminen välittää yhtään siitä miten voin ja pääsenkö eteenpäin. Se jos joku vie motivaation ja mielen maahan kun tuntee olevansa täysin tarpeeton, niin tarpeeton että kyseenalaistaa miksi tätä kamppailua edes käyn. Elämäähän tulisi elää itsensä takia ja löytää onni sisältänsä, mutta kyllä näinkin haastavassa tilanteessa kokee tarvivansa kannustusta, apua ja kiinnostusta. Ja kyllähän jokainen tarvitsee ihmisiä ympärilleen.

Muutin kesäkuun alussa vanhempieni luokse ainakin kesäksi, yksinäisyys alkoi puristamaan päätä sen verran pahasti, että näin parhaaksi muuttaa tänne ettei ainakaan koko ajan tarvitse olla yksin. Vanhemmat tietysti viettävät aika paljon aikaa mökkeillen, mutta ehkä tässä on sitten sopivasti omaa tilaa ja välillä seuraa. Ainoa ongelma on, että sillon, kun olen täällä yksin, en pääse mihinkään. Tai pääsen sinne asti mihin pyörätuolilla pääsee, eli ei kovin kauas, ja kuvauskalustoa on turha haaveilla kuskaavansa mukanaan kovinkaan paljoa.

Valokuvaamisesta olen löytänyt itselleni jonkinlaisen henkireiän. Jopa siinä määrin, että jos en joka päivä pääse sen vertaa ulos ja liikkeelle, että pääsen muutaman kuvan räpsimään niin henkinen vointi on selvästi huonompi.

Toukokuussa sain lähetteen apuvälinekeskukseen, sähköisen apuvälineen arvioon. Ikävä kyllä sain ajan vasta elokuun loppuun kun kesä on enimmäkseen jo ohi. Kävin paikan päällä ja melkein itkien kerroin kuinka en kestä tätä jumissa olemista enää yhtään kesää, mutta sillä ei näemmä ollut vaikutusta asiaan. En ole kuulemma kiireinen tapaus. Eli heidän silmissään henkinen hyvinvointini ei ole kovinkaan merkittävässä roolissa. Autolla ajamiseen en saa lupaa ennen kuin noita vahvoja lääkkeitä saa vähennettyä pysyvästi.

Noh, katsotaan, ehkä tämä helvetin via dolorosa joskus helpottaa ja kaikki tämä on sen arvoista. Saa nähdä.

Nämä vähäisetkin blogikirjoitukset on nykyään aika alakuloisia sävyltään. Mutta minkäs teet, kun vointi on huono niin mitäpä minä alkaisin maalaamaan tästä helvetistä yhtään sen ruusuisempaa kuvaa, kuin mitä tämä oikeasti on. En voi ainakaan suositella.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”6.7.2018

  1. Hei Timo, Tulin surulliseksi ja samalla vähän neuvottomaksi lukiessa kirjoitustasi. Mutta en yhtään epäile,etteikö näin olisi käynyt. ”Ystävät” harvenevat tilanteiden edessä, jossa eivät tiedä, mitä tehdä, vaikka ei mitään muuta tarvisikaan tehdä, olla vain se sama ystävä.

    En tiedä, auttaisiko kohdata se silloin tärkeä ihminen, joka sairastui. Hänellä on sama puhelinnumero ja sähköpostikin on. Yhteydenotto tai tapaaminen voisi avata jotain… pohditaan yhdessä asiaa, jos haluat.

    Liked by 1 henkilö

    1. Niinhän ne tekee, ja olenhan samaa ilmiötä ollut todistamassa tosiaan aikaisemminkin. Hänen sairaskohtaus käänsi kyllä koko elämän ympäri vuosiksi ja osittain sitä saldoa vieläkin niitetään.

      Olen tuota tapaamista tai yhteydenottoa myös miettinyt jossain kohti, mutta en ainakaan vielä ole kokenut ajankohtaiseksi. Olisi liian raskas kokemus tässä vaiheessa.

      Kiitos Heljä, kun kommentoit, ja kerro terveisiä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s