29.10.2016

Moikka!

Ja heti kärkeen pahoittelut siitä, että tämä tauko kirjoittamisessa tulikin ennakoitua aiemmin. Jotenkin, kun sain sanottua tuon, että tekee mieli pitää hetken tauko, sai laukaistua sen pakon jota olin jo hetken aikaa kokenut joka viikkoisen kirjoittelun olevan ja en tuntenut enää sitä pakkoa. Kuten aiemmin jo ajattelin, niin ei tämä kirjoittaminen vielä kuitenkaan täysin tähän loppunut, nyt vaan seuraillaan missä menee motivaatio ja osittain myös tarve kirjoittaa ja prosessoida joitakin asioita.

Eli ensimmäinen vuosi jalattomuutta on nyt sitten takana. Vähän etukäteen pelkäsin ja mietin, että millainen päivä tuo 24. päivä tulee minulle olemaan, mutta se meni kuten loppujen lopuksi ajattelinkin sen menevän, samalla tavalla kuten muutkin maanantait. Miten tämä ensimmäinen vuosi on nyt sitten mennyt? Peläten, jännittäen, surien, tylsistyen, ihmetellen, toivoen ja iloiten. Eli ei niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin vaikka täytyy silti lisätä, että onhan tämä ollut raskas ja ihmeellinen vuosi. Sain sen levon mitä olisin tarvinut, kun olin polttanut itseni niin loppuun, mutta millä hinnalla se tulikaan… Joskus sitä vaan voi olla niin syvällä ongelmissaan ettei tajua edes kuinka paljon asioita voi olla pielessä ja sitä, että oikeasti tarvii myös muiden apua. Kyllähän mä aika-ajoin ihmisille puhuin siitä kuinka vähän nukuin, mutta en minä eikä kukaan muukaan osannut ajatella, että se oli jo niin vakavaa, että tarvisin siihen oikeasti ammattiapua. Fysioterapeutillakin kävin, että saisin kropan sellaiseen kuntoon ettei koko ajan satu johonkin, mutta hänkin luokitteli minut perusterveeksi ja liikkuvaksi ihmiseksi, eikä kokenut minulla olevan tarvetta aktiiviseen fysioterapiaan, ja minä kuvittelin, että vika on sitten vaan minussa, kun en koe olevani kunnossa. No nyt tätä minun fysiikkaani on käsitelty enemmän tai vähemmän läpi kuluneen vuoden ja nyt vasta nähdään tapahtuvan edistystä vaikka vieläkin on matkaa siihen etten koe vartaloani toispuoleiseksi. Eli pieniä asioita jotka pitkittyessään ja toistensa kanssavaikutuksella saivat minut niin loppuun, niin loppuun, että lopulta päädyin junan alle. Surullista, että näin pääsi tapahtumaan, mutta niin kauan, kuin on elämää on toivoa ja mahdollisuus nauttia elämästä. 

Voisi kuvitella, että vuosi on pitkä aika. Ja tietyissä tilanteissa näin onkin, mutta opetellessa elämään ilman jalkoja, jotka ovat kuljettaneet minua melkein 31 vuotta, se on yllättävän lyhyt. Välillä iskee valtava suru, kaipuu edelliseen, tulee tilanteita joissa jostain syystä aivot ei enää muista mikä tämän hetken tilanne on, ja minulla on täysi työ estäessäni itseäni nousemasta seisomaan. Mutta hiljotellen kai minäkin opin. 

On ollut todellinen ilo huomata kuinka moni minusta välittää ja kuinka moni on ollut valmis auttamaan, kun olen apua välttämättä tarvinut. Kuka on ollut fyysisesti apuna, kuka henkisesti ja kuka muuten vaan kannustamassa ja vilpittömästi iloitsemassa, kun olen edistynyt kuntoutumisessa. Olette tehneet lähtemättömän vaikutuksen minuun ja olen teille ikuisesti kiitollinen. Ja ikävä kyllä olen myös joutunut pettymään, koska on ihmisiä joiden kuvittelin olevan ystäviäni, mutta viimeisen vuoden aikana en ole kuullut heistä sanaakaan. Jokaisella on toki vapaus valita kenen kanssa on tekemisissä ja en ole heille katkera tai vihainen, olen vain surullinen siitä, että koen menettäneeni heidät.

Tavoitteet minulla on pysynyt hyvin pitkälle samana koko vuoden, levätä uupumus pois, saada jäljellä oleva fysiikka viimein kuntoon, opetella kävelemään proteeseilla ja joku kaunis päivä päästä takaisin työelämään ja lähes täysin itsenäiseen elämään. Jotkut tavoitteet on onneksi jo lähempänä, kuin vuosi sitten.

Jälleen kerran, voitte pistää viestiä jos haluatte kysyä jotain, vastailen mikäli minulla vastaukset esitettyihin kysymyksiin löytyy.