Maanantai 15.8.2016

Terve!

 

Jostain syystä olen vältellyt tällä kertaa blogin kirjoittamista, kuin ruttoa. Mieli ilmeisesti olisi menossa paikkoihin joihin en kovin hanakasti haluaisi mennä ja kun tämän kirjoittaminen ei ole mitenkään ennaltamäärättyä, niin pakostakin mieli menee minne haluaa ja minä en aina ole yhtä halukas menemään samaan suuntaan. Jollain tavoin tuntuu, että olen vain väline tunne-elämäni tarvitsemaan tuuletukseen. Kai se sitten on sitä, että tunne ja järki ei kulje aina käsikädessä, ja valitettavasti, vaikka joskus tuntuu, että haluaisi oppia siihen, ei kaikessa vain ole aikaa ja paikkaa siihen. Vai onko se vain minun selitys sille miksi en aina ole kontaktissa tunteideni kanssa? Joku aika sitten saatiin fysioterapeuttina kanssa selville yksi suojautumismekanismeistani. Kun olemme koittaneet saada kävelyasentoani parannettua, yhtäkkiä tajusin etten käytä vatsalihaksiani juuri ollenkaan. Se tuntui ajatuksena mahdottomalta, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä oikeammalta se ajatus tuntui. Huomasin, että se oli jotain jonka olin joskus opetellut, että pystyn väkisin sinnitellä läpi päivän töissä, välittämättä siitä miltä sisällä tuntui, ojensin selkäni jotenkin notkolle jännittämällä selkälihaksia. Ei sillä, että olisin tehnyt sen tietoisesti, mutta kuinka moni on joskus purrut hammasta tai puristanut kättä nyrkkiin kun on paha olla? Sitä minäkin, tässä on kyse samasta, mutta suuremmassa mittakaavassa. Tämän tajuttuani ja lopetettuani selkälihasten jännittämisen, meinasin samantien puhjeta itkuun, ja vaikka koitin sitä viimeiseen asti vältellä, tuli kyyneleet silmiini. Arvatkaas mitä teki fysioterapeutti tässä vaiheessa? Tuli ja halasi! Juuri tämän takia olen valinnut tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Tuntuu, että välillämme vallitsee varsin hyvä kemia, ja vastoinkäymisistä ja vaihtamisen mahdollisuudesta huolimatta olen halunnut jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan ja haluan yhä.
Viimeisen viikon aikana ollaan siis keskitytty löytämään parempi hallinta keskivartalon lihaksiin ja sitä kautta parempi kävelyasento. Ollaan heitelty palloa ja venytelty ja ilokseni olen saanut huomata siitä olleen suuri hyöty! Tänään sain kuulla, että uusien polvien ja jalkaterien asennus voisi tapahtua välillä 6.-8.9 kunhan saan järjestettyä kuskin ja kulkuvälineen, eli lähenee, lähenee! Vielä tarvitaan silti se päätös ja maksusitoumus OYS:sta, toivottavasti se tulee pian.
Ja niin, palatakseni aiempaan, miksi en ole halunnut kirjoittaa, mihin mieleni haluaa mennä ja minä en? Mä olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta ja sanonut, että alan olla sinut tämän uuden elämäni kanssa, noh, se on totta. Mutta, olenkin näemmä sinut vain tämän hetken kanssa, en sen kanssa, että tämä on lopullista. Eli minä olen lopun elämäni jalaton, sellaisena ihmiset minut näkevät. Mikä vaikeinta, sellaisena minun tulisi oppia näkemään itseni. Uutta identiteettiä on vaikea hyväksyä, se mitä olin ensimmäiset 31 vuotta on taakse jäänyttä, vaikka kuinka haluaisin pitää siitä kynsin ja hampain kiinni ja pitäisi löytää kuka minä olen nykyään. Vaikka en koskaan ole väheksynyt invalideja, on silti vaikea omaksua, että minä olen oikeasti yksi heistä ja sellaisena minut tullaan aina näkemään, siinä on aika paljon opettelua.

Ps. ”Kirjoituskone” on edelleen huollossa, joten vähän huonosti olen lukemassa ja vastaamassa kommentteihin, elkää pahastuko!

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Maanantai 15.8.2016

  1. Tsemppiä! Asian hyväksyminen ja käsittely vie varmaan jopa vuosikausia, voisin kuvitella, kyse on kuitenkin niin isosta fyysisestä muutoksesta! Se on kuitenkin jännä, että mihin kaikkeen ihminen tottuu ja sopeutuu, halutessa ja haluamattakin. Se on varmasti se hyväksyminen, mikä on vaikeinta, oli kyse sitten lähes mistä tahansa. Eikös yleensä sanota, että juuri se hyväksyminen on ensimmäinen askel kohti eheytymistä? 🙂 Sä olet siis oikealla polulla, vaikka alkaahan se ottaa.

    Käytkö sä muuten missään vertaistukitapaamisissa tms? Voisi kuvitella, että saman läpikäyneet osaisivat tarjota ihan erilaista tukea ja voimavaroja.

    Ihanaista viikkoa! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos! Kyllä musta monesti tuntuu, että se on se viimeinen askel 😃 En käy. Olen aikonut ja niitä kyllä järjestetään Oulussa, mutta en oo käyny. Varmasti polku on oikea, mutta se on usein henkisesti kiusallisen kuormittavaa, koska mietittävää on paljon. Kiitos! Samoin sinulle!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s