Sunnuntai 12.6.2016

Terveppä terve!

Täällä sitä uudessa kodissa köllötellään ja tähänhän alkaa vähitellen tottumaan! Järjestys alkaa löytymään ja valaisimiakin on katto täynnä, kiitos siitä isälleni. Laatikkojakaan ei ole enää tolkuttoman paljoa viemässä tilaa ja hankaloittamassa minun kulkemista, joka on hyvä, koska mulla alkoikin jo menemään hermot pujotellessa. Asuntoon ei tarvi tehdä kovin suuria muutoksia, jotta voin täällä asua esteettömästi, ainoat muutokset mitä tänne tulee on parvekkeen lattian korotus ja jonkinlainen lisäkahva vessan oveen sisäpuolelle, että mun on helpompi vetää se perässä kiinni. Tai itse asiassa myös vessanpöntön kansi vaihdettiin jäykempään, että voin ottaa siitä paremmin tukea, mutta ei muuta. Kun muutettiin, niin sänky tuli muualta enkä ollut sitä koskaan aiemmin kokeillut ja valitettavasti jouduin toteamaan sen liian pehmeäksi minun käyttöön. Tässä olenkin sitten etsinyt sopivaa sänkyä muutosta asti ja eilen tein vihdoin päätöksen ja hankinnan ja uskon, että saadaan riittävän tukeva sänky kun kasataan se rungosta, säädettävän jäykkyisistä patjoista ja erittäin tukevasta ja hyvin hengittävästä sijauspatjasta, mutta neljän viikon päästä siihen päästään vasta nukkumaan.

Kulunut viikko pitikin sisällään suhteellisen vähän kävelyä. Tällä hetkellä on jokin ongelma jalkojen volyymin suhteen, kun näyttää, että holkit käy ahtaaksi. En tiedä olenko mä lihonut, lihakset jumissa vai onko lihakset mennyt vahingossa kasvamaan lupaa kysymättä? Joka tapauksessa tupitkin välillä tuntuu ahtaalta joten jotain tässä on pakko olla takana, mutta mitä? Näin muuten jotain tutkimusstatistiikkaa jonka mukaan tuplareisiamputoidun käveleminen on 120 prosenttia raskaampaa kun kävely omilla jaloilla, joten voi tämä teoriassa olla myös jotain muuta, kuin lihomista.

Mä olen tässä aika-ajoin miettinyt, että kaipaanko mä mun entistä elämää? Tuntuu hullulta sanoa, että en mä juurikaan kaipaa. Johtuu varmaan siitä, että mä olin silloin niin tavattoman väsynyt ja tunsin olevani niin hirveän huono ihminen. Nyt tuntuu, että voin ainakin henkisesti paremmin ja se on todella tärkeää. Olen mä tätä samaa pohdintaa varmasti kirjoitellut ennenkin, mutta välillä sitä tulee vaan mietittyä ihan vaan senkin takia, että kun huono hetki tulee, niin koittaa kertoa itsellensä silti voivansa paremmin kuin ennen.

Hyvää ja lämpimää kesää ihmiset!
Edit. Ai niin, tulipa näin jälkikäteen mieleen, että kävinhän mä myös lääkärissä. Todettiin, että harjoittelu jatkuisi muuten vastaavana, mutta joka kerta voisi olla kestoltaan tunnin mittainen. Suunniteltiin myös, että otetaan kantaa mikroprosessoripolvien hankintaan vasta seuraavalla käynnilläni elokuussa, koska silloin minulla on jo kokemusta niiden käytöstä. Hankalapa niistä on päätöksiä ja suosituksia tehdä ennen kuin olen niitä päässyt kokeilemaan, että tietää onko ne minun homma ollenkaan.