Sunnuntai 22.5.2016

Huomenta!

Tässä mietin, että aika paljon on kerennyt muuttua seitsemän kuukauden aikana. Kykyni liikkua ja jaksaa tehdä asioita. Ylipäätään jos lähdetään ihan alusta. Muistan kuinka makasin vielä OYS:ssä. Muistan oikeastaan kaiken ensimmäisestä päivästä lähtien kun olin sairaalassa. Ensimmäisenä päivänä heräämössä mietin vain, että milloin tämä painajainen loppuu. Koitin sulkea silmäni ja ajatella, että jos onnistuisin jotenkin heräämään tästä painajaisesta. Sitä ei tietysti tapahtunut. Koitin myös miettiä, että olisiko käsilläni jotain jolla voisin tappaa itseni, joku veitsi tai jotain jonka vaan nopeasti lyödä sydämeni läpi. Tai vaikka niin paljon lääkkeitä ettei minun tarvisi henkisesti kestää tätä järkytystä. Ajattelin että se syyllisyys ja menettämisen tuska tekee minut hulluksi kun en psyykkisesti kestä tapahtuneen seurauksia.

Kun minut siirrettiin heräämöstä osastolle. Silloin olin vielä aika shokissa ja epäuskoinen siitä, että onko tämä kaikki oikeasti voinut tapahtua, ja pikku hiljaa uskoessani masennuin aika syvästi. Alkuun en voinut liikkua juuri ollenkaan ja alusastia ja katetri hoiti minun puolesta myös vessassa käymisen. Ilman OYS:n osasto seitsemän (en ole sataprosenttisen varma nyt tästä osaston numerosta) loistavaa henkilökuntaa en varmasti olisi niin nopeasti osannut tarttua takaisin kiinni siihen elämään joka minulla vielä oli. He kohtelivat minua ihmisenä, eikä pakollisena työtehtävänä, tuntui kuin he oikeasti olisivat välittäneet mitä minulle tapahtuu. Kannustivat yrittämään uusia asioita, kuten pyörätuoliin siirtymistä ja aika nopeastihan opin siellä jopa peseytymään itse. Pidän myös erityisen tärkeänä, että fysioterapia aloitettiin jo osastolla, että aloin tutustumaan uuteen vartalooni ja sen ominaisuuksiin mahdollisimman pian enkä jäänyt vaan sänkyyn makaamaan, surkuttelemaan ja syyttämään itseäni tapahtuneesta. Tämän kyseisen osaston henkilökunta on myös osittain vastuussa siitä, että tämän blogin kirjoittamisen ylipäätään aloitin. Joka tapauksessa iso kiitos kaikille ihmisille kyseisellä osastolla joiden kanssa olin tekemisissä, tulen teitä muistamaan aina lämmöllä, ja kuten joku teistä toivoikin, tulen teitä moikkaamaan ja esittelemään uusia jalkojani, kunhan osaan kävellä sinne asti!

Sitten jos siirrytään tähän päivään: Toipuminen on ollut hidasta, mutta on hienoa nähdä, että sitä on silti tapahtunut. Jaksan tehdä yhä enemmän asioita, ja mikä parasta, haluan tehdä yhä enemmän asioita! Alunperin ajattelin, että opettelen kävelemään ja sitten lähden vasta kohtaamaan maailman, mutta tiedättekö mitä? En minä jaksa sinne asti odottaa, mä haluan kohdata maailman jo nyt! Ja siksi olenkin päättänyt etten anna enää pelon ja epävarmuuden rajoittaa mun elämää! Enkä jaksa enää ajatella, että siitä on läheisilleni vaivaa, kun joutuvat pyörätuoliani nostelemaan ja auttamaan minua satunnaisen kynnyksen yli. Olen nimittäin sataprosenttisen varma, että tekevät sen ilomielin, eivätkä koe sitä vaivana, ja, että jäisin siitä jotenkin palveluksen velkaa. 

Tähän uuteen teemaan sisältyykin yksi suuri muutos minun elämässäni. Nimittäin 1.6 muutan pois vanhempieni luota ja aloitan taas itsenäisen elämän!

Itsenäisen, mutta en yksinäistä elämää!
Hyvää kesää ihmiset!

Mainokset

14 kommenttia artikkeliin ”Sunnuntai 22.5.2016

    1. Kiitos Jarde kun kommentoit! Välillä tällä taas tuijottelen alati hiipuvia lukijamääriä ja muutenkin mietiskelen, että mistä kirjoittaa kun ei joka viikko enää tapahdu harppauksia. Onneksi aina löytyy jotain kerrottavaa 😊

      Tykkää

  1. Pitkä on ollut taipaleesi tähän asti, vaan hyvin olet vetänyt, kehittynyt ja ennen kaikkea pitänyt sinnikkäästi tätä blokia.
    Tätä on aina mukava lukea ja kuulla kuulumisiasi.
    Kesäkin alkaa olla sopivasti aluillaan ja ulkona on mahtavat kelit. Niin nyt on hieno aika alkaa liikkumaan : )
    Kaikkea hyvää sinulle Timo ja nyt nautitaan lämpenevistä keleistä!

    Liked by 1 henkilö

  2. Moi Timo! Piti ihan ottaa rautaisannos sun blogia, kun kaiken tämän Helsinkiin muuton keskellä en ole kerennyt lukemaan juttujasi, ja ilokseni voin taas todeta, että olet ollut varsin määrätietoinen fyysisissä sekä henkisissä tavoitteissa – job well done! Toivotan jo nyt etukäteen onnea uuteen kotiin ja uudelle alulle – mullistavia aikoja elät varmasti. Tämä asia elämässä on juuri parasta, se että voi aloittaa alusta, jos itse tahtoo. Kun tulen seuraavan kerran käymään Oulussa, vaadin että saan tulla katsomaan uutta upeaa kotiasi.
    Tsemppiä treeneihin, muista käyttää antamaani fysionauhaa! 😉

    Liked by 1 henkilö

  3. Hienoa seurata harppauksiasi eteenpäin. Joskus aiemmin kerroin jollakin sanalla isästäni, joka eli hieman erilaisen elämän neliraaja halvaantuneena ja hengityskoneessa yli 50 vuotta. Tähän sinun uusimpaan juttuusi voin jatkaa joillakin sanoilla ,mihin silloin jäin. Itsellenihän isä ei ollut mikään hirveän erillainen, koska syntymästäni asti hän oli siinä sellaisenaan kuin oli, eli täysin toisten armoilla koska ei pystynyt, kun päätä kääntänään ja vasen käsi pelasi sen verran että pystyi hiissaamalla sen pääntasolle kuljettamaan. Hän oli sosiaalinen ihminen ja sukulaisia ja ystäviä riitti niin porinakavereiksi ,kuin avustajaksikin. Itse pukkasin pyörätuolia aina suurella ylpeydellä missä ikinä liikuimme. Itse arvostin myös niinkin arkista asiaa ,kun kiireettömyys isässäni. Eli kyllä niitä ystäviä ja sukulaisia pystyy ihan hyvällä omallatunnolla pyytää auttamaan. Ja suurin osa tulee vielä mielellään. Hyvää kesän alkua.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s