Sunnuntai 15.5.2016

Moikka!

Niin se vaan kyky kasvaa kun jaksaa tehdä vaan työtä päivästä päivään. Viime viikko lopetettiin kävelyharjoitukseen jossa tein parikin uutta ennätystä. Kävelin yhteensä 520 metriä ja pisin yksittäinen kävelymatka olikin yllättäen 140 metriä. Mahtava nähdä, että kehitystä tulee jatkuvasti!

   Mutta ei niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin. Viikko päättyi myös ensimmäiseen kaatumiseen juoksumatolla. Minä kun en tunnen jalkapohjalla ja varpailla mitään, niin en voi koskaan olla sataprosenttisen varma, että onko polvi suorana vai olenko onnistunut laahaamaan jalkaani alustaa pitkin ja se on jäänyt koukkuun. Tällä kertaa se selvisi kovin pian ettei jalka ollutkaan suorana kun olin takapuolellani juoksumatolla ennen kuin kerkesin kissaa sanoa! Onneksi seurana oli taitava fysioterapeutti joka kerkesi myös napata minusta lennon aikana kiinni etten retkahda ja lyö päätäni, ja samalla onnistui sammuttamaan juoksumaton, siitä pisteet fysioterapeutille!
  Pidempään aikaan en ole muuten päivitellyt mitä muuta reeneissä tehdään tätä nykyä, eli mukana on yhä akupunktiota, fascia-käsittelyä ja hengitysharjoituksia ja yleensä ainakin yhtä näistä on jokaisella viikolla. Niissä vaan ei yleensä tapahdu mitään ihmeellistä niin en niitä yleensä mainitse.

Mä olen tässä miettinyt, että millaiset asiat mua estää tekemästä asioita ja menemästä paikkoihin. Osa syy tietysti on se, että en konkreettisesti voi päästä joka paikkaan koska on paljon portaita, korkeat kynnykset tai niin kapeat kulkuväylät. Joskus jopa riittää se etten tiedä voinko mennä vai en, olisi kiva tietää etukäteen. Esimerkiksi hissittömät talot on tietysti täysin poissuljettuja ja aina joutuu miettimään onko paikassa vessa johon mahtuu pyörätuolilla. Toki nämä on julkisissa rakennuksissa pakollisia rakennusmääräysten mukaan, mutta esimerkiksi tietyillä kavereillani en voi mennä käymään muuten kuin, että joku minut kantaa reppuselässä, mutta siihen en sentään lähde.

   Välillä olen myös miettinyt, että on joku henkinen este ja olen koittanut siihen paneutua, että selviäisi, että mikä se tarkalleen on. Onko se ujous, pelko, se, että ihmiset tuijottaa tai tuomitsee, mutta ei! Mua itse asiassa ahdistaa se, että joko tulee tuttuja vastaan ja ne ei ole kuullut mitä mulle on tapahtunut ja joudun kohtaamaan niitä järkyttyneitä katseita ja selittämään mitä mä olen käynyt läpi, tai toisena vaihtoehtona tulee tuttuja vastaan joiden kanssa joudun jauhamaan loputtomasti mun kuntoutuksesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista jne. Mäkin haluan elää vaan tätä päivää ja mennä eteen päin. En velloa menneisyydessä ja puida sitä loputtomiin. Eli jos näette mut tuolla jossain, mä olen sama Timo kuin olen aina ollut, eli puhukaa mulle arkisista asioista, tästä päivästä, teidän elämästä, kaikesta normaalista. Kiitos!
Ps.Viime viikolla sanoin, että olisi tapahtumassa jotain elämää mullistavaa joka varmistuisi maanantaina. No ei varmistunut, eli pysykäähän nahoissanne, eiköhän se tulevan viikon aikana tapahdu!

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Sunnuntai 15.5.2016

  1. Tuo on kyllä totta että ihmiset tuppaavat suhtautumaan jotenkin eri lailla ihmisiin jotka ovat erilaisia, vaikka niille ”erilaisille” ihmisille olisi taatusti mukavampaa ja helpompaa jos heitä kohdeltaisiin kuin muitakin. Yleensäkin jos jollain on jokin rajoite tai ongelma, se tuntuu olevan isompi ongelma kaikille muille kuin sille jolla tämä ongelma on. Monet ajattelevat että ihminen joka on pyörätuolissa on myös älyllisesti vajaa, vaikka päässä ei olisikaan mitään vikaa, ainoastaan jaloissa. Tai aikuiselle kehitysvammaiselle lässytetään kuin pikkulapselle, vaikka hänelle voi kyllä puhua niin kuin aikuiselle. Tai kun vammautunut ihminen on itse jo aika sujut vammansa kanssa, muut säälivät ja surkuttelevat. Miksi? Eikö kannattaisi mielummin olla kuin ennenkin? Sama ihminen siinä pitäisi kehon sisällä olla vaikka joku vamma onkin mukaan tullut.

    Asuin joskus asunnossa jossa oli vessa johon oli mahdoton päästä pyörätuolilla sisälle. Taloon kuitenkin pääsi sisään kun oven edessä oli luiska ja talossa hissi. Eräs pyörätuolia käyttävä kaveri tuli kylään yksiin bileisiin ja minulle ja parille muulle ihmiselle tuo pyörätuolia käyttävä ihminen oli kuin muutkin, mutta monien ilmeistä näki että hän on jotain ihmeellistä tai kamalaa. Katsottiin monttu auki tai ei uskallettu puhua ollenkaan, tai puhuttiin kuin vajaaälyiselle. Kyllä ne ihmiset sitten illan mittaan tajusivat hänen olevan ihan täysjärkinen, mutta moni kauhisteli tosiaan tuota vessaan menoa. Mutta jos se ei ole tuolle pyörätuolia käyttävälle ihmiselle ongelma, miksi se on muille ongelma? Hän pääsi sinne kyllä itse, vaikka se hankalaa olikin.

    Mutta sitähän sanotaan että suurimmat esteet ovat ihmisen omassa päässä. Minä en nyt tiedä että mikä minulla on se suurin ongelma; Se, että en enää edes jaksa yrittää saada asioita tehtyä, vai se että en jaksa enää selittää mikä minulla on ongelmana saadakseni oikeaa apua päästäkseni henkisesti jaloilleni. Välillä olen vain niin poikki että kaikki on ”ihan sama” ja on oikeastaan vain muutama ihminen jolle jaksan elämääni tilittää, muiden kanssa juttelu on aika pintapuolista. Mutta olen aidosti onnellinen että sinulla menee hyvin, ja samalla yritän itsekin ajatella positiivisesti, vaikka lääkäri viimeksi tänään lyttäsi elämäni… En näytä saavan apua jota tarvitsen. Enkä tajua että miksi.

    En ole aikoihin lukenut blogiasi ja nyt luen sitten useamman postauksen. Hienoa että olet päässyt elämässäsi eteenpäin ja jollain tavalla jaloillesi. Toivottavasti jonain päivänä oikeasti kävelet Oulun kaduilla vastaan 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Tämä piti lukea useampaan kertaan läpi ennen kuin osaa jotain vastata, siksi kommentointini kesti näinkin kauan. Olen muuten joskus miettinyt, että pitääkö ihmiset minua jotenkin päästäni vajaana kun mulla ei oo jalkoja ja kuljen pyörätuolilla, mutta onneksi en ole sellaista mielestäni vielä kokenut. Toki en vielä ole ollut paljoa kontaktissa ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa joten tähänkin saatan vielä törmätä. On harmillista kuulla ettet ole löytänyt vielä tarvimaasi apua ja samalla se kuulostaa vielä turhankin tutulta. Näyttää siltä, että koko ongelmavyyhtini on ollut psykosomaattinen ja siksi en ole fyysisiin vaivoihini saanut apua lääkäreiltä enkä fysioterapeuteilta ja loppujen lopuksi olen ajautunut tähän pisteeseen. Vasta nyt olen alkanut ymmärtämään kuinka paljon fyysiset ja psyykkiset oireet liittyy toisiinsa ja kuinka iso tekijä on todella pitkään kärsimäni univaje. Toivon sydämeni pohjasta, että löydät vielä apusi ja jaksat vielä kanssani kurkistaa mitä uusi aamu tuo tullessaan. Elämä nimittäin on ihmeellinen ja yllätyksellinen matka ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannattaa kokea ja ottaa siitä kaikki irti mikä siitä on mahdollista saada. Oli ne sitten surullisia tai iloisia kokemuksia. Samaa toivon minäkin, nykäise hihasta jos satun näkökenttään 😊

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s