Moi!
No niin, nyt se sitten taas iski kuin säkillinen tiiliä suoraan kasvoille. Pitkän aikaa on ollut hyvä ja positiivinen olo, mutta eilen vaan iski niin hirveä suru tästä mun tilanteesta. Kamalaa ajatella, että tää on mun loppuelämä, että koskaan en saa jalkoja takas vaan nämä on ne kortit mitä mulla on vielä jäljellä. Se, että joudun vieläkin päivittäin syömään kymmenen kipulääkettä, että voin harjoitella edes sen 45 minuuttia ja siinäpä ne mun päivän aktiviteetit on. Näiden asioiden ajattelu on vaan niin musertavaa. Tuntuu ettei osaa itkeä niin lujaa kuin pitäis ja se suru ei vaan osaa tulla pihalle. Noh, ei se auta, täytyy vaan pitää katse tulevaisuudessa ja tavoitteet selkeänä mielessä eikä liikaa takertua tähän hetkeen. Mä olen aika iloinen siitä, että olen osannut olla näinkin positiivinen. Tiedän, että tämä vois olla paljon raskaampaakin. Mulla on onneksi vaan niin kova elämän ja oppimisen halu, että mä vaan janoan nähdä ja kokea tätä maailmaa lisää vaikka jalkojen verran lyhyempänä, niin pitkään kuin vaan se mahdollisuus minulle suodaan.
Treenipuolella on kans jotain päivitettävää. Olen harjoitellut kävelyä juoksumatolla viime viikon lopulta. Ensimmäisellä kerralla taisi mennä 110 metriä ja tämän viikon torstaina meni jo 300 metriä. Pidän toki taukoja kävelyn välissä ja pisimmät yksittäiset kävelyt on tähän mennessä ollut 60 metriä ja on mukava nähdä, että käyrä on kuitenkin ollut joka päivä nouseva ja tekniikka kehittyy päivä päivältä. Vauhtikin on noussut alun 0,8km/h vauhdista 1,3km/h vauhtiin. En ole uskaltanut vielä päästää käsiä irti tuilta, mutta painoa koitan välillä keventää pois käsiltä ja pidän tukea vain tasapainon vuoksi. Ensimmäinen tavoite olisi kilometri ja keksitään sitten lisää! Harjoitus tekee mestarin!
noppapottiblog 
Kyllähän se suru on surtava ja käytävä läpi, se on varmaan pitkä prosessi, mutta ajan kanssa helpottaa. Kyllähän siinäkin varmaan menee oma aikansa, että sisäistää tällaisen asian ”oikeasti”, että päänuppikin päivittyy ajan tasalle.
Käytkö sä muuten minkäänlaisessa terapiassa tms asiaan liittyen?
Mä kattelin tossa muuten vasta Everest-nimisen dokkarisarjan, ja siinä oli kakkoskaudella äijä, joka kiipesi Everestin huipulle ilman jalkoja! Kaikki on mahdollista! 🙂
Tsemppiä kovasti, ja aurinkoa päiviisi!
TykkääLiked by 1 henkilö
Niinhän se on. Mä kävin juttelemassa psykiatrille ja psykiatriselle sairaanhoitajalle aluksi, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi, joten lopetin sen. Vuorikiipeilyä ilman jalkoja, ohhoh! Kiitos, samoin sinun päiviisi!
TykkääTykkää
Kaikissa menetyksissä, onpa kyseessä läheisen kuolema, avioero etc. on uskoakseni käytävä läpi tietty tuskaisakin prosessi vihan, kieltämisen ja surun kautta tilanteen jonkinmoiseen hyväksymiseen, josta kimpoaa viimein se ”ylösnousemus”.
Ehkä huolestuneempi olisin ellei näitä tunteiden prosessointia olisi lainkaan.
Prosessin myötä näet ja analysoit (kuten nyt selkeästi nyt teet) tilanteeseen johtaneet syyt ja saatat jopa löytää hienoisen ”hyväksymisenkin” tunteen tapahtuneelle. Reitität hienosti mieltäsi uuden edessä, uudenmoiseen elämään, joka on yhtälailla arvokasta ja 100% elettävää kuin ns aiempikin. Uskoakseni, sinulla on ajatuksissasi elämä ennen onnettomuutta ja elämä onnettomuuden jälkeen ?
Minä vähän karsastan klisettä,” tuska jalostaa”, sillä ei se välttämättä niin tee, mutta uskon itse niin, että kovien tapahtumien jälkeen mielen uudelleenohjelmointi auttaa sitten ajallaan löytämään uudet, usein entistä paremmat keinot kohdata erilaiset tilanteet ja haasteet.
Trauma on niin järisyttävä kohdallasi ja ulottuu niin syvälle elämääsi, että tie on varmasti pitkä ja taantuman hetkiä tulee matkan varrella. Vahva mieli kuitenkin työskentelee itsekseenkin, vaikka sinä johdat upeasti sitä kohti oikeaa mindsettiä ts vilpitöntä iloa siitä, että olet kuitenkin oikeasti elossa ja ennenpitkää jalkeilla ja kykenet täysin saavuttamaan ne unelmat ja haaveet, jotka olisivat olemassa ja päässäsi ilman tapahtunuttakin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Niin, onhan se selvää, että suruakin tuntee menetyksen takia, mutta ei se silti kivalta tunnu vaikka sen tarpeelliseksi tietääkin. Ja ilman muuta se olisi huolestuttavaa jos se ei surun tunteita olisi. En mä niin kauheasti vertaa vanhaa uuteen, mutta toki liikkumisen osalta tulee vääjäämättäkin tehtyä vertailua kun ei se niin kaukana ole kun vielä sain käydä kävelylenkillä ja heittämässä frisbeegolfia. Kyllä mä vielä nousen ja teen asioita joita haluan, ja keksin jotain uutta ja mielekästä minkä parissa tehdä leipänsä 😊
TykkääTykkää