Maanantai 8.2.2016

Moikka!

Ennen tätä tapahtumaa mä olin vahvasti sitä mieltä, että mä pärjään ihan hyvin ilman läheisiä, enkä tarvi kenenkään tukea. En kokenut oikein ketään mulle läheiseksi tai päästänyt ketään pinnan alle katsomaan, että mitä siellä oikeasti tapahtuu. Noh, kuinka väärässä olinkaan, jälleen kerran. En halua edes kuvitella millaista nämä viimeisimmät kuukaudet olisi olleet ilman perhettä ja läheisiä ihmisiä. Olen saanut olla vanhempieni kotona ja he ovat järjestäneet minulle oman huoneen, ovat kuljettaneet millon mihinkin on ollut tarve mennä, hakeneet lääkkeet ja pitäneet huolta, että syön ne ajallaan. On aina ollut ruokaa ja puhtaita vaatteita kun olen niitä tarvinut ja isä on jopa ollut jokaikisessä fysioterapiassa mukana auttamassa. Kaverit ovat käyneet katsomassa ja kyselleet sekä fyysistä, että henkistä vointia, hakeneet luokseen kahville kun olen kaivannut maiseman vaihdosta. Jopa vähemmän tutut ihmiset ovat osoittaneet huolenpitoaan ja kiinnostusta minun hyvinvointiani kohtaan. Siksi haluankin sanoa, kiitos teille kaikille! Ilman teidän tukeanne en olisi näin pitkällä kuntoutuksessa ja mieliala olisi varmasti matalammalla. Tiedän, ettette välttämättä ole katoamassa minnekään vielä pitkään aikaan, mutta haluan varmistaa, että ainakin kerran kuulette olleenne minulle tarpeellisia ja olen erittäin kiitollinen, että olen saanut jakaa tätä matkaa teidän kanssanne ja olette olleet syy moneen hymyyn. Ystävänpäivä tulee kohta, siksi haluankin haastaa teitä lukijoita muistamaan läheisiänne jollakin teolla jota ette normaalisti tekisi. Viekää syömään, leipokaa kakku, ostakaa kukkia tai vaikka sanokaa pari sanaa jotka kertoo, että he ovat teille tärkeitä ja, että olette olemassa heitä varten.

Akupunktio piti olla tänään, mutta pieni flunssan poikanen pakotti jäämään kotiin ja se lykkääntyy johonkin toiseen kertaan. Edistystä on taas tehty ja pystyyn nouseminen kyynärsauvojen kanssa on onnistunut jo muutamia kertoja, mutta se ei vielä ole sujuvaa ja sitä on syytä vielä harjoitella pehmustetuissa olosuhteissa. Nykyään on myös paljon tehty harjoituksia ilman polvea ja säärtä. Näyttää siltä, että tynkäjalat on hyvä tapa harjoitella tasapainoa ja minusta tuntuukin, että näin olen löytänyt paremmin jaloista painopisteen miten seistä. Siinä on vain sellainen ongelma, että kun seison tasapainoisesti pystyssä, sillon reidet välittää aivoihin informaation, että jalat on koukussa ja pohkeet ja ja jalkaterät osoittaa taakse päin. Hieman haasteellista kun aistit välittää yhtä informaatiota ja järki toista! Toinen haaste on, että kun järki sanoo, että kun ei tunne mihin astuu silloin pitää katsoa mihin astuu ja taas menee asento huonoksi ja etukumaraksi. Noh, eiköhän tämäkin muovaudu harjoittelun myötä.

Hyvää ystävänpäivää!

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Maanantai 8.2.2016

  1. Minäkin olin vuosia tuollainen että pärjäsin omasta mielestäni todella hyvin yksin. En jaksanut avautua vaikka apua tarvitsinkin ja pidin ihmiset vähän etäällä. Olen ollut saman miehen kanssa parisuhteessa kolmasosan elämästäni ja hänkään ei päänsisäisistä ongelmistani tiennyt.

    Tarvitsin apua, ja kun vihdoin apua pyysin, en sitä saanutkaan. Lääkärit vain antoivat unilääkkeitä mutta eivät auttaneet siinä ongelmassa johon oikeasti tarvitsen apua.

    Sitten romahdin.

    Oli miehellenikin aika outo tilanne nähdä minut sohvalla itkemässä sitä etten jaksa enää. Hän raahasi minut psykiatriseen päivystykseen, ja sain lähetteen eteenpäin. Vasta tuon jälkeen olen oikeasti hänelle saanut puhuttua siitä millaista on ollut elää kun on vain vuosia yrittänyt selvitä ja peittää ongelmansa. Mutta lapsena sitä oppi että heikkouttaan ei saa näyttää, muut takertuvat siihen heti eikä ilkkuminen lopu koskaan.

    Nyt vain odottelen että pääsisin psykiatriselle polille selvittämään että mikä päässäni on vialla.

    Ja tajusin senkin että olisi jo vuosia sitten pitänyt hakea apua jostain ihan muualta kuin mistä silloin hain… Olisin tässä vuosien varrella ehtinyt jo saada sitä apua. Olen nimittäin muutaman kerran oikeasti miettinyt että pitääkö tässä maailmassa oikeasti tehdä itselleen jotain ennen kuin kukaan ottaa ongelmat vakavasti. Onneksi minun ei tarvinnut, kun minulla on tuo ihminen joka minut hoitoon raahasi. Yksin en olisi jaksanut enää etsiä apua.

    Liked by 1 henkilö

  2. Tuo aika vaikea tilanne kun itse kuvittelee jaksavansa. Suorastaan mahdoton muiden havaita tai auttaa. Kuten Timokin taas hienosti kirjoitti, niin sitten kun itse tunnustat itsellesi että et jaksa, niin sitten sitä apua ehkä löytyy.
    Itselläni todettu vuosia sitten keskivaikea masennus, johon sain ammattimaista apua niin kauan kuin olin töissä työnantajalla joka kustansi yksityisen terveyshuollon. Kunnallisella puolella tilanne on heikko, joka sekin on liian positiivisesti sanottu. Ja tämä ei perustu mihinkään ”seiskalehden” juttuihin vaan omiin kokemuksiin.
    Tätä Timon tapausta kun tässä seurannut, niin monesti tullut mieleen että kyllä pitää ihmisen maksaa kova hinta ennenkuin saa apua ongelmiinsa. Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.

    Itseäni jännittää huominen, kun odotan että miten oma kuntoutukseni käynnistyy, jos käynnistyy,
    Ja hyvää ystävänpäivää; http://bit.ly/1TjaGqE

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s